keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Juoksun hurmaa


Kalmarin ja Vantaan maratonin välissä oli 8 viikkoa ja ne suunniteltiin täysin tulevan juoksusuorituksen ehdoilla. Alkuun palautuminen kisasta, sitten nousujohteista harjoittelua, avainharjoitukset, viimeistely ja lähtöviivalle. Ironman-kestävyyspohjaan päätettiin luottaa ja harjoitusohjelmaan otettiin melko rohkeasti raskasta tehoharjoittelua. Muutamat PK-pyörälenkit kuuluivat ohjelmaan, mutta lähtökohtaisesti mentiin täysin juoksun ehdoilla, eikä syksyisten maanteiden perään auttanut itkeä. Vanha ennätykseni 3:14 Tukholmasta 2012 rikottaisiin varmasti, mutta rima ainakin takaraivossa hilautui kovaa vauhtia korkeammalle.





Vauhtiharjoittelun rungon muodostivat kahden palautusviikon jälkeen aluksi 4x1km kovavauhtiset vedot ja kerran viikossa juostava tasavauhtinen kova 10km. Päälle pitkää peruskestävyysharjoittelua ja jumppaa sekä vesijuoksua. Varsinaiset avainharjoitukset tein 1,5-3 viikkoa ennen kisaa: 

-Cooperin testi (3360m, kauden ensimmäinen PB)
-2x5km alle 4:00-vauhtia
-10 x 1 000m kiihdyttäen 4:00 -> 3:30
-25km aer-kynnyksellä + 3km kisavauhtia. 
-Ja lisäksi runsaasti PK:ta, jumppaa ja vesijuoksua.

Erityisen lupaavalta tuntui tuo 10 x tonni, jonka onnistui vetämään suunnitelman mukaisesti siten, että viimeinen intervalli taittui 3:28 aikaan ja keskiarvoajaksi intervalleille tuli 3:45. Uskaltaisiko näiden avainharjoitusten perusteella lähteä ennustamaan omaa tulevaa maratonaikaa?

Maraton-ajan ennustamiseksi on olemassa lukuisia enemmän tai vähemmän epäluotettavia keinoja. Yasso 800-intervallit ovat yksi melko suosittu (ja paljon kritisoitu) tapa tämän arvion tekemiseksi. Amerikkalainen Bart Yasso kehitti omien harjoitteluhavaintojensa perusteella seuraavan testin: Juokse 10 x 800m, muuta vetojen keskiarvoinen minuuttiaika tunneiksi ja voilã: siinä on maratonaikasi. Yasso on petollinen ennustaja lyhyen tähtäimen ihmiselle, sillä vauhtiominaisuudet kehittyvät paljon nopeammin kuin peruskestävyys. Kolmen kuukauden tehokuuri nostaa Yasso-ajat helposti 3:30-tasolle, mutta maraton voi silti hyytyä jälkipuoliskolla karmeaksi taisteluksi ja 4h alitus jäädä haaveeksi peruskunnon pettäessä. Mutta jos kestävyysharjoittelutaustaa on pidemmältä ajalta, saattaa Yasso olla toimiva konsepti ajan ennustamisessa. 
Juoksin siis itse 10 x tonnin vedot 3:45 keskarilla, josta 800m ajaksi tulee tasan 3:00. Olin siis onnistunut jopa ylipitkällä matkalla ylläpitämään kyseistä kriittistä vauhtia. Lupaavaa sinänsä. 
Vauhtia siis löytyi, mutta entä kestävyyttä?. Koutsin kanssa päätettiin luottaa vanhaan Ironman-kestävyyspohjaan siinä määriin, että Vantaalla startattaisiin 4:15/km-tasavauhdilla. Mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi!

Viimeinen pitkä harjoitus oli mäkimaastossa juostu pitkä 24km, joka taittui perus PK-sykkeellä juuri alle kahden tunnin. Viimeisellä viikolla tein 10x200m vedot ja vesijuoksua. Vantaa here I come!





Vantaan maraton on toiveiden täyttymys kaikille maratonennätystä yrittäville. Hyvin järjestetty tapahtuma tasaisella 10,5km x 4 reitillä. Ja parhaaseen mahdolliseen vuodenaikaan, lämpömittari lupasi kisa-päivälle täydellistä 12 asteen puolipilvistä säätä ja 4m/s länsituulen. Syksyn on ennätysten aikaa, kannusti vaimoni ja totesi sivulauseessa, että viisi viimeisintä maratonin maailmanennätystä on juostu syksyllä. Ihailtavaa kestävyysjuoksutrivian hallintaa meillä perhepiirissä:).

Tapasin jo kisakanslian alueella kaksi tuttua, jotka molemmat ilmoittautuivat kolmen tunnin alituksen yrittäjiksi. Hakeuduimme lähtöalueella kärkiryhmän taakse ja tapasimme lisää samanhenkisiä kilpailijoita. Heti startin jälkeen meistä muodostui 6-7 hengen porukka, jossa pyrimme ylläpitämään täsmällistä sub3-vauhtia. Ja mikä parasta, otimme alun jopa hieman rauhallisemmin ja olimme kisa-aikataulussa kiinni vasta 10km kohdalla. Tällainen rauhallinen nousujohteisuus ei ole minulta vielä koskaan onnistunut, mutta kiitos hyvän porukan, nyt se oli mahdollista. 4:15-vauhti on reipasta menoa, enkä voi sanoa, että se missään vaiheessa tuntui kevyeltä. Helpolta kyllä, muttei kevyeltä. Tiesin tasan tarkkaan mitä oli tulossa. Pysyisin ryhmän mukana helposti kolme ensimmäistä kierrosta, jonka jälkeen alkaisi tuskan kierros ja selviäisi, olisiko minusta kolmen tunnin alittajaksi. Napsutimme hyvin tarkasti kilometrit 4:15-aikataulussa, 5-6 gps-kelloa ja ryhmän yhdistetty vauhtituntuma takasivat erittäin tasaisen kyydin. Ja tuulisimmilla suorilla juoksimme vuorovedoin peesijonossa, jottei kenenkään tarvinnut halkoa vastatuulta pitkään yksin. Puolimaraton taittui aikaan 1:29:40 eikä se tuntunut vielä missään. Hassua sinänsä, sillä kyseessä oli myös uusi puolimaratonin ennätykseni (10sek parannus HCR 2012 aikaan). 

33. kilometrin kohdalla aloin aavistella, ettei tänään päästäisi helpolla ja jo kahden kilometrin kuluessa tästä aloin tosissani epäillä tavoitteen täyttymistä. Ja 37. kilometrin kohdalla kävi se, mitä olin koko juoksun pelännyt. Vetoryhmä alkoi pikkuhiljaa loitontua minusta, enkä yksinkertaisesti enää pystynyt vastaamaan vauhtiin. Vastatuuliosuudella ryhmä otti minuun noin 70m kaulan ja ajattelin pelin olevan selvä. Tulisin tätä vauhtia jäämään porukasta 2-3 minuuttia viimeisen viiden kilometrin aikana ja saisin heittää hyvästit kolmen tunnin alitukselle. 





38km kyltillä huomasin kuitenkin, että ero vetoryhmään oli edelleen sama 70 metriä, vastatuuli oli kääntynyt myötäiseksi ja juoksu tuntui enää 95 prosenttisen hirveältä aiemman sadan sijaan. 40km kohdalla mittasin eroksemme 20 sekuntia ja tiesin ryhmän juoksevan noin 2:59:20 aikaan täsmällisellä 4:15-vauhdilla. Jos siis hukkaisin enää vain 20 sekuntia viimeisellä kahdella kilometrillä, saattaisin juuri ja juuri ehtiä. 3h-jengi katosi näköpiiristä ja jatkoin rämpimistä. Yritin ylläpitää jonkinlaista juoksuasentoa, mutta valuin väistämättä kasaan. 41km kohdalla tiesin, että homma tulee olemaan kiinni muutamasta sekunnista. Aloitin loppukirin vasta noin 400m metriä ennen maalia, mikä oli tietenkin melko myöhäinen ajankohta. En yksinkertaisesti muistanut kiihdyttää aiemmin, pää oli jo täysin pimennyt. Helpotus oli suuri, kun näin maaliviivan ja kellossa lukeman 2:59:40. Kellon näyttäessä 2:59:50 huomasin, että maaliviiva ei ollutkaan kierrosajanottopaikalla, vaan noin 30 metriä kauempana sivulla. Ei ole todellista!!! En enää ehtisi, koska olin ottanut viimeiset metrit iisisti luullessani kerkiäväni hyvin! Spurttasin niin paljon kovaa kuin pystyin, mutta arvasin että 3h ylittyi muutamalla sekunnilla. 
Makasin pettyneenä maalialueella ja ****tus oli ääretön vaimon kaivaessa netistä loppuajan 3:00:02. Kunnes pikkuhiljaa kirkastuva pääni tajusi jotakin oleellista. Brutto vai netto??? Harrastelijalle vain netolla on merkitystä!!! Olin startannut usean metrin maaliviivan takaa?!? Vaimollani meni tiukassa tilanteessa brutot ja netot sekaisin, kunnes sivustolla löytyi nettosarakkeesta silmiä hivelevä 2:59:57. Tuuletukset olivat sen verran railakkaat, että tapahtuman kuuluttajakin saapui mikrofoneineen paikalle selvittämään, mistä oli kysymys. 




Maratonista on nyt aikaa reilu viikko ja paljon on jo tapahtunut sen jälkeen. Uutta harjoituskautta ja kisakalenteria on jo suunniteltu aktiivisesti, uudet sukset on ostettu ja pyrin aktiivisesti olemaan treenaamatta, jotta 3-4viikon lepokausi toteutuisi suunnitelman mukaisesti. 
Onnistuminen maratonilla oli minulle henkisesti todella tärkeä. Lähes vartin parannus vanhaan ennätykseen kertoi sen, että kehitystä on tapahtunut ja ehjän harjoittelun tuloksena pystyn hyvään tulostasoon. Kiitokset perheelle ja valmentajalle vielä menneestä kaudesta. 2014, täältä tullaan!



kuvat: 1, 2, 3

maanantai 21. lokakuuta 2013

Feenikslinnun nousu tuhkasta


Ikiaikainen totuus kertoo, että vahvin merkki triathlonistin tai muun tosikkohenkisen urheilun harrastajan ongelmista on blogin hiljeneminen. Blogini viimeisin päivitys löytyy toukokuulta ja tätä seuraavaa tekstiä saatiin odottaa kokonaiset viisi kuukautta. Päteekö vanha viisaus myös Pequen kohdalla? Kyllä vaan! Minäpä kerron.
Kaikkien aikojen parhaan talviharjoittelukauden huipentuma oli toukokuu 2013, jolloin huippukunto alkoi olla loppuhiontaa vaille valmis. Takana oli hieno treenikausi uuden koutsin ohjauksessa, Kanarian leiri, motivaatiotaso oli huipussaan, ja kroppa oli pysynyt kunnossa. Oli aika siirtyä kisakauteen, Vätternrundanin kautta Kiskoon, sieltä Joroisiin ja huipentaa kausi Ruotsin Kalmarissa napakymppisuorituksella. Ja tuoreena sub10-miehenä käydä vielä syksyllä hakemassa Vantaan maratonilta sub3-titteli.

Eipä mennyt ihan näin... Kesäkuun ensimmäisenä päivänä alkoi kuumeilu ilman muita oireita, neljäntenä päivänä ylävatsa tuli kipeäksi ja samana iltana löysin itseni Yliopistosairaalan vuodeosastolta intensiivisistä tutkimuksista. Tulehdus- ja maksa-arvot olivat pilvissä, maksa huusi hoosiannaa ja vaivalla hankitut lihakset valuivat uhkaavaa vauhtia pissan mukana viemäriverkostoon. Peruspessimistinä ehdin jo pohtia itselleni sopivat arkunkantajat, mutta onneksi nopeasti selvisi, ettei kyse ollut maksaetäpesäkkeistä vaan viruksen aiheuttamasta rajusta maksatulehduksesta. Taudinaiheuttajaa metsästettiin dosenttikunnan voimin oikein kunnolla, muttei koskaan saatu selville. Dg: Jonkun banaalin viruksen aiheuttama raju maksatulehdus. Tauti parenee, nähdään tyypillisimmin nuorilla aikuisilla, ei uusiutumistaipumusta. 




Sinänsä aivan mahtavaa. Sain lisäaikaa, eikä monttubileitä tarvinnut ryhtyä suunnittelemaan. Heti seuraava ajatus oli tietenkin: miten käy kisakauden? Kolmen viikon sairausloman ja liikuntakiellon myötä sanoin hyvästit Vätternille mutta periaatteessa ajattelin kuntoutuvani neljän viikon kuluttua siintäviin Kiskon kisoihin. Kolme viikkoa pakkolomaa ei ole paha asia, ajattelin, etenkään kun takana oli hyvin intensiivinen treeni ja kulman takana kurkkiva ”ylikunto”. 
Karu totuus paljastui kesäkuun loppupuolella. Tauti oli syönyt kaiken kuviteltavissa olevan suorituskyvyn, lihaskunnon ja kestävyyden, mitä minulla koskaan oli ollut. Peruskestävyysharjoitukset oli tehtävä kävellen, ylämäessä puuskutettiin reippaasti ja avoveteen paluu tuotti toistuvia hukkumiskokemuksia ja pakokauhua. Eli en palannut treenipolulle levänneenä vaan kaiken suorituskyvyn hukanneena. Olen silti edelleen tyytyväinen päätökseen jatkaa treenaamista.

Kiskossa kävin vain toteamassa, että selviydyn varttimatkasta hengissä, tulos ei ole julkaisukelpoinen. Sekä Joroisissa että Kalmarissa otettiin jo melko hyvät torjuntavoitot vaikeassa tilanteessa. Joroisissa kellotin 2:30-pyöräajan ja 1:37 juoksuajan, molemmat uusia ennätyksiäni. Mutta katastrofaalinen uinti pilasi mahdollisuuden uuteen ennätykseen. Kalmarissakaan ei uinti kulkenut, mutta reippaissa tuulioloissa ajoin säädyllisen 5:20 pyöräajan ja 3:46 maratonin, johon sisältyi kolme kilometriä kävelemistä. Kello näytti maalissa 10:40, joten viime vuoden 10:28 jäi edelleen voimaan parhaana tuloksenani, mutta onnistuin sentään alittamaan kahden vuoden takaisen Köpiksen aikani usealla minuutilla. Kalmarissa starttasin kurkku kipeänä luullen kylmettäneeni itseni. Totuus paljastui seuraavina päivinä ja oireet kääntyivät rajuksi flunssaksi. Alkukesän sairastelu ei siis riittänyt, tasoitusta muille piti antaa vielä lenssun muodossa. 


Yksi kisakausi oli siis kääntymässä kohti päätöstään ja tällä kertaa se jätti aivan liikaa seliteltävää. Ei uusia ennätyksiä eikä onnistumisen kokemuksia. Ainoastaan torjuntavoittoja ja hengissä selviämistä, vaikka taustalla oli mielestäni kaikkien aikojen paras harjoituskauteni. Olin kuitenkin havainnut jatkuvaa kehittymistä suorituksissani, ja mahalaskun jälkeen kone oli pikkuhiljaa lentokunnossa. Päätin lähteä hakemaan ultimate-revanssia maratonilta all-in henkisellä ”sub3 tai kuolema”-mentaliteetilla. Kuinkas sitten kävikään?

Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessani.